Säpsyn tuon puhelimen kanssa ja kiroan itseäni kun olen kuvitellut jonkun yhteydenoton tapahtuvan tänä iltana. Olen välttänyt ajatuksia ja huomaamattani kasvatellut ruusunpunaisia haaveita. Niiden kuollessa sisälläni tilalle muotoutuu sapenvihreää saastaa joka pyrkii ulos keinolla millä hyvänsä. Meinasin aikaisemmin iltapäivällä romahtaa itkemään kun radiosta soi CMX:n Jatkuu niinkuin sade.
Tänään oli vuorossa "Innostus tulevaisuudesta ja selkeä suunnitelma vol. 296" mikä voi osaltaan voimistaa tätä kuvotusta. Taas keksin, mukamis, jotain suurta ja kantavaa, jonka avulla, mukamis, pääsen takaisin kiinni elämään. Paniikkilukkojarrutus, ei jumalauta minä en pysty! Ehkä en olekaan vielä niin hyvässä kunnossa kuin vielä eilen luulin, ehkä se psykologin käynti tulee kuitenkin ihan tarpeeseen.
Miten sitä voi hyvinä hetkinä kuvitella ja, mikä pahempaa, totaalisesti uskoa olevansa oikeasti tasapainossa ja hyvässä henkisessä tilassa. Sitä luulee vain kehittäneensä itselleen masennusoireita, mässäilleensä sillä sen sijaan että olisi oikeasti ollut palasina. Sitten rysäyttää itsensä alas syöksykierteellä. Ei voi kuin ihmetellä tätä itsensä huijaamisen mahtia.
Petän itseäni
huijaan ja valehtelen
Opin kerta kerralta taitavammaksi
ovelaksi, lipeväksi, katalaksi
Vaikka väistelen ja muutan tapojani
Yksikään ansalanka ei mene hukkaan
Volbeat: Still Counting
]]>Miten tämä myrkky voisi muuttua muuksi ajan kanssa? Järki käskee häipymään, mutta en minä pysty. En tästä tilanteesta sillä uskon että tämä kasvaa vielä uskomattoman suureksi ja mahtavaksi. Legendaariseksi. Sellaisiin mittasuhteisiin että siitä on pakko kirjoittaa romaani tai pari. Todellisuudentajuni on kadonnut täysin.
Olen nyt palasina vain miettimistauon takia. Miten järkytyksen voi aiheuttaa "radiohiljaisuus" kun sen pintaan nostamat ajatukset ovat olemassa koko ajan? Nämä mustelmat ovat vanhempia. Tämä ajatusten kehä ei ole uusi. Häivyn ja unohdan - mutta kun olen tulkinnut väärin - ehkä tästä sittenkin - auts! - ja alkaa alusta. Miten sainkin silloin syksyllä itseni melkein ulos tästä kaikesta?
Ei pidä tehdä väkisin asioita, se olisi tyhmää. Siksi en väkisin lähde pois. Siksi en myöskään antaudu tälle täysin (no olisiko se edes mahdollista?). Haluaisin niin kovasti kuulla sydämen äänen, antaa sen ohjata. Tiedän että häipymään käskee järki ja siitä paniikin ottaa addiktio, tuskan haku, yksinäisyyden pelko. Mutta kumman äänen rinnalla kuiskii sydän?
]]>Oman elämän pohdinnan kanssa on nyt tullut seinä vastaan enkä pääse sen yli saatikka ympäri omillani. Tai en ainakaan vielä. Olin suunnitellut, suorastaan vannottanut itseäni puhumaan asiasta neuvolassa, mutta enhän minä suutani saanut auki. Neuvolatäti tuntui päällepäsmäriltä meuhkatessaan rasvattomasta maidosta ja minä vain sulkeuduin. "En varmana kerro sulle että mulla on paha olo" kiukutteli pikku-Lotta sisälläni ja se siitä.
Olen muutenkin tehnyt nyt näitä kuuluisia "et huomaa niin haista paska, en ois kertonukkaan!"-temppujani. Typerää loukkaantumista, väljiä tekosyitä olla paljastamatta arkoja asioitaan, panikointia ja pakoyrityksiä. En pysty luottamaan ja koitan kehitellä hienoja teorioita peittämään omaa pelkuruuttani. Tosin kun kaikki liittyy kaikkeen ja on niin tiiviin sotkuisena kimppuna voi olla aika tulenarkaa puhua ihmiselle, jonka olen siihen sotkuun käärinyt.
Lohduttoman surullinen havainto oli etten soittele ystävilleni koska olen varma että heillä on paljon parempaa ja tärkeämpää tekemistä kuin puhua kanssani. Uskon häiritseväni, soittavani huonoon aikaan, olevani tylsää ja puuduttavaa juttuseuraa, jne. Miten säälittävän epävarma olenkaan itsestäni! Ei minun asiani ketään kiinnosta. Minä en ole kiinnostava. Kiitti helvetisti kun sen päin naamaa silloin huusit! Paskiainen! Et sinä nykyään, mutta se ilkeä-sinä joka halusi satuttaa ja onnistui siinä niin hyvin. Ei näitä haavoja voi vielä edes nuolla, ne ovat edelleen auki kuin juuri viillettyinä.
Yritin tänään saada psykologia kiinni, ehkä huomenna onnistaa. Joku muu saa päättää pitäisikö minulle tehdä jotain, itse olen välillä aivan varma olevani osastokamaa ja seuraavassa hetkessä epäilen ettei kukaan edes huomaa pahaa oloani. Ja tämä syöminen, olen valmiiksi ahdistellut viikonlopun seminaaria jossa tullaan syömään paljon (siis normaalisti aamiainen-lounas-kahvit-illallinen). Päivällä jo aloin suunnittelemaan keinoja olla lähtemättä.
En minä uskalla, apua!
]]>Mikä siinäkin on että minun kategoriani on niin säälittävä, epätoivoinen, pohjalla ja ennen kaikkea avuton? Tämä yhteiskunta ei todellakaan yhtään välitä uusista sukupolvistaan ennenkuin ne ovat jossain koulutus- tai uraputkessa. Ei millään pahalla "tavan" äideille, mutta kyllä yksinhuoltajassa on aika paljon enemmän munaa ja nokkeluutta, on oltava jotta selviää päivästä toiseen. Toki monet kokonaiset lapsiperheet ovat ihan yhtä kurjassa tilanteessa rahallisesti kuin itse olen, useat jopa kurjemmassa.
Ajatukset sinkoilevat, hajoilevat ja kuolevat kesken. Oli niin hellyyttävää kun poikani tarrautui tiukasti minuun ja painoi päänsä rintaani vasten eikä suostunut irrottautumaan edes että saisin ulkovaatteet pois. Pojan isä ja hänen äitinsä vielä näkemässä tilanteen, minä vain yritin sulkea kaiken muun pois ja nauttia siitä kun joku oli kaivannut minua niin kovasti. Myönnetään, että illalla nukuttaessa tuo tarrautuminen olisi saanut jo vähän lieventyä, ei suostunut nimittäin nukahtamaan omaan sänkyynsä. Mutta minäkin jo pari yötä olen nukkunut tyynyä halaten, joten ehkä pari yötä vierihoitoa ei tekisi kummallekaan pahaa...
Olen taas jotenkin niin hukassa ja tuuliajolla. Pitää ryhdistäytyä tuon ruokailun suhteen, että ainakin poika saa järkevään aikaan jotain kunnollista syötävää. Samalla koirienkin tilanne paranee. Ehkä huomaamattani opin itsekin taas syömään?
Mihin ovat kadonneet viiltelyhaluni? Sitäkin tärkeämpänä, miksi haluan taas kuolla?
]]>Tänään aloitin päiväni reippaan katkerilla itsesäälin kyynelillä. Räkäisen parkumisen päälle oli pakko nukkua vielä pari tuntia ennen kaupungille siirtymistä. Haahuilin vieläkin epätoivoisissa tunnelmissa kohti Kelaa varmana siitä, etten saa asumistukea kun en ole ajoissa palauttanut lomaketta. Päivä kääntyikin yllättävään nousuun kun mukava Kelan "täti" kertoi tuen olevan jo maksussa ja asian talonkirjanotetta vaille kunnossa. Matkalla olin jo ehtinyt kirota itseni, aikataulut, masennuksen aiheuttamat rajoitteet ja byrokratian yhdessä kimpussa alimpaan helvettiin. Turhaan näemmä.
Suuntasin seuraavaksi kirjastoon etsimään jotain kirjaa läheisriippuvuudesta. Ei sillä että itse kokisin olevani läheisriippuvainen, mutta ehkä se voisi selittää äitini käytöstä. Mukaan tarttui muutama muukin kirja kärsimyksestä (C.G. Jung), parisuhteesta (Kirschner) ja sen sellaisesta. Psykiatria ja psykologia ovat filosofian lisäksi sellaisia kirjahyllyjä, etten ikinä voisi uskoa mitä löytöjä teen. Tällä kertaa kirja nimeltä Hullu äiti, joka tosin käsittelee laajemminkin hulluutta kuin vain äitiyden näkökulmasta.
Voisi luulla että tällainen kirjapino olisi omiaan hautaamaan kaiken muun alleen, mutta toisin kävi. Siivosin, pesin lakanapyykkiä, tiskasin, purin joululahjakasseja, raapustelin parit runoni seinälle ja maalasin. Kyllä, minä otin juuri ostetut öljyvärit esille ja maalasin verisen maiseman yksinäisen puun pohjan. Puu oli pakko hahmotella kesken kirjan lukemisen kun kuva oli suorastaan pakottavan voimakas. Puoli tuntia myöhemmin huidoin vimmatusti siveltimillä kangasta ja säntäsin seuraavassa hetkessä laittamaan kameraan filmiä. Ilmeisesti aamun kyynelten mukana liukeni jokin lukko.
Maalaus elää jo nyt omaa elämäänsä. Tuon oli tarkoitus olla pohja, mutten ainakaan vielä uskalla ajatellakaan maalaavani päälle. Tuo pitää saada talteen, ehkä jätän sen ihan rauhaan ja aloitan kirjaimellisesti puhtaalta pohjalta. Huomenna pitääkin hakea varuille pari pohjaa lisää kun ei näistä inspiraatioista tiedä. Jos ne näin vahvasti linkittyvät pahaan oloon ja tuskallisiin oivalluksiin niin pohjia pitää ostaa kymmenkunta...
]]>Tule juomaan, jos sinun on jano
Suljettu astia on tämä olento
suljettu astia on tämä olento
Suljettu astia, sen vakavuudesta
on tahto paeta, tyhjyyden pyörästä
Suljettu astia on tämä olento
Suljettu astia on tämä olento
Pakko päästä pois!
Mustimpina hetkinä, kun meillä on vain toisemme
puhut julmia totuuksia ja haluan sinut kuristaa
kaiken tämän keskellä kuinka olet kaunis tänään
vaikka taivas on jäteöljyä ja raiskaajat omistaa maailman
Kuinka päästä täältä pakoon
Suljettu astia...
CMX: Suljettu astia
Tämä tuli mieleen eilisestä keskustelusta koskien näitä yleiskategorioita. Yksi tuntuu puuttuvan, johon omakin kirjoitukseni kuuluisi: Ranteet auki.
]]>Olen jo kyllästynyt tähän hyvään olotilaan. Haluan takaisin pohjalle, melankolisiin mietteisiin ja siitä kumpuaviin oivalluksiin. Aivan oikein on Julia Cameron varoitellut viikon 3 tunnekuohuista, tänäänkin on käyty läpi viha, tyhjyys, innostus, epäilys, järjetön luottamus kaikkeen, suru ja nyt taas tyhjyys. Aika paljon vahvoja tunteita lyhyelle päivälle...
Erehdyin nousemaan yläpuolelle ja luulemaan asioita. En huomannut paljastavani liikaa itsestäni ja tästä keskeneräisestä prosessista. Ehkä osittain tulin myös surulliseksi sinun puolestasi, tosin selvästikään aika ei ole vielä kypsä puheille lukkiutuneesta taiteilijasta. Ethän sinä oikeasti halua tehdä mitään sellaista, ei sinulla ole paloa eikä kiinnostusta. Peilasin liikaa itseäni ja nyt vain toivon ettet huomannut.
Aivan kuten minä en huomannut kun kuiskasit korvaani "kulta"...
]]>Kaikki tämä purkautui puhelimessa. Kumpusi jostain syvältä katkerien kyynelten kanssa. Sellaisten kyynelten, jotka polttavat silmiä vieläkin. En ole pystynyt tekemään mitään, olen vain nukkunut ja ollut. En jaksa normaalistikaan mitään ja nyt olen täysin voimaton. Tämä täysin voimaton on tosin imuroinut, käynyt suihkussa ja lähtee kohta pojan kanssa kauppaan...
Mutta eihän kyse olekaan siitä mitä teen vaan kaikesta siitä mitä en tee! On pakko edes näennäisesti pyörittää tätä huushollia, ruokkia poikaa ja ulkoiluttaa koirat. Ilman velvoitteita varmaankin vain nukkuisin. Pakenen uniin kun en muuallekaan pääse karkuun tätä kaikkea. Pakokauhun aiheuttajana on varmaankin tuleva viikonloppu ja mahdollisen vuokra-asunnon katsominen. Sitten tulee muutto, rutiinien hajoaminen, kaiken aloittaminen lähes alusta. Eniten pelkään sitä alkuinnostuksen jälkeistä romahdusta (vaikka sanotkin ettei sitä tule, uskon siihen silti).
Miksi minusta tuntuu että elämä valuu hukkaan vaikka koko ajan elän? Elän niin täysillä että sattuu!
]]>Näinkö tässä nyt sitten kääntyy kaikki päälaelleen? Että minusta tulee sittenkin se pullantuoksuinen äiti, joka vie lastaan leikkipuistoon ja juttelee muille äideille hiekkalaatikolla. Istuvatkohan ne muutkin äidit kotona kuten minä, pää tyhjänä ja katse lasittuneena. Koittavat olla ajattelematta mitään ja odottavat vain ajan kulumista, toivoen jälkikasvun viihdyttävän itseään edes hetken vielä.
Olen kuulemma herttainen kun aivoni eivät toimi. Hmmm... Herttaista varmaan, tekee mieli taputtaa päätä ja sanoa jotain lempeää ja pehmeää. "Voi sinua kun olet niin... Herttainen." Taidan laukaista toisessa hoivavietin. Omituista, sillä olen aina ennen itse ollut se hoivaaja. Enkä oikein tiedä osaanko/ haluanko/ pystynkö alistumaan hoivattavaksi. Vaikka ei siihen ehkä pitäisi suhtautua tällä tavalla. Sehän on hienoa jos joku välittää ja haluaa pitää huolta.
Kai minä vain haluan tehdä itse kaiken. Tuli syttä tai savea, teen sen ite!
]]>