Miksi kevään eteneminen, lumien sulaminen ja auringonpaiste ahdistaa? Miksei vaan voisi nauttia tästä kaikesta täysillä ja jättää murehtimisen hevosille? Tänäänkin kävin koirien ja pojan kanssa vaunulenkillä enkä yhtään jaksanut innostua kauniin keväisestä säästä. Masentavaa.

Omaan melankoliaani vaikuttaa vääjäämättä lähestyvä asunnottomuus sekä muutto pois rakkaasta Kuopiosta. Ihan olosuhteiden pakosta joudun hakeutumaan takaisin äidin helmoihin, sekös vasta mieltä ylentävää onkin! Totta puhuakseni meillä on erittäin tiivis perhe ja poika rakastaa isovanhempiaan ja palvoo enoaan, joten periaatteessa täysin win-win-situation kyseessä.

Ahkeran (ehkä jopa liian ahkeran?) puoli vuotta kestäneen uurastamisen jälkeen on tullut totaalinen pysähdys. Pitäisi käydä yliopistolla, pitäisi hoitaa tuo laskupino tuosta vierestä, pitäisi tehdä vielä tenttejä ennen muuttoa, pitäisi pitäis pitäisi. Minä saan hädintuskin itselleni ruokaa laitettua ja kaupassa käytyä. Päivät seuraa toisiaan ja häviävät puuromaiseksi massaksi. Minä suorastaan nautin siitä kuinka epätehokas olen. Tuntuu kuin näyttäisin keskisormea ja kieltä koko maailmalle: "nyt riitti!". Nauraa hekottaisin päälle jos vaan jaksaisin.

Luulin kulkeneeni paljon pidemmän matkan tällä mutkaisella tiellä erosta kohti uutta uljasta tulevaisuutta. Pojan isän vierailu tänne todisti jälleen kerran kuinka väärässä olin. Pystyn käyttäytymään inhimillisesti, joskin hieman jäätävästi, mutta seuraavana päivänä tulee romahdus. Epäreilua lähteä toisen ollessa niin pieni ja tulla takaisin silloin tällöin nauttimaan niistä hymyistä, nauruista ja hauskoista kylvetyshetkistä. Kaiken lisäksi on pokkaa esittää tietävänsä kaiken lapsenhoidosta. Kehtaa kutsua itseään isäksi! Hyi, häpeä!

Paluu oman sielun tummien syövereiden tutkimiseen siis. Tämä vahvan naisen kirous toimii onneksi myös toisin päin, en kestäisi jos hetkeäkään epäilyttäisi käytökseni jotenkin vahingoittavan poikaa. Kyllä äiti jaksaa hymyillä, hoitaa ja lohduttaa.

Kun vaan joku lohduttaisi äitiäkin...