Olen piilevän takakireyden kuningatar. En osaa (uskalla?) rentoutua täysin vaan tuntuu kuin ajaisin käsijarru päällä. Sehän ei tietenkään auta jos minulle asiasta huomauttaa...

Miksi en osaa rauhoittua? Onko liikaa vaadittu yrittää rentoutua? Miksi annan päässäni velloville epäilyksille vallan, olen pisteliään ilkeä ja muka-nokkela kommenttieni kanssa? Miksi puolipidätän kaiken positiivisen ja annan v-mäisyyden luistaa kylki edellä karkuun?

"Helppo" ja, tyylille uskollisesti, nokkela vastaus on lähes kliseinen suojamuuri. Parempi olla persnegatiivinen ihmissuhteissa niin ei joudu pettymään. Tarkemmin ajateltuna en löydä käytökselleni mitään muuta selitystä. Pystyn melko tarkasti yksilöimään (pin-point, mitä se on suomeksi?) reaktioni laukaisevat tekijät, mutta ne eivät kuitenkaan ole se pohjimmainen syy. Ei tässä voi olla muusta kyse kuin kovan kuoren palasien pitelemisestä. Yritän heilutella niitä toisen edessä, "huomaathan etten välitä niin paljoa että voisit satuttaa mua!". Loppupelissä taidankin satuttaa sitä toista.

Pessimisti ei pety. Paskat. Pessimisti pettyy aina!