Havahduin tutusta "sit ku"-ajatusmaailmastani. Elämäni on tässä ja nyt, tässä Hyvinkäällä. Ei ole mitään "sit ku oon Kuopiossa". En ole pelkällä kesäretkellä täällä vaan tästä pitäisi ja pitää tulla koti. Kamala kaipuu Kuopioon, jota ei helpota yhtään että asuu siinä kaikkein inhottavimmassa kaupungissa minkä tietää.

Kävi miten kävi niin tästä on tulossa erilainen kesä. Ikinä ennen ei kesän alku ole hukkunut tällaiseen melankoliaan. Kaikkea tätä haikeutta ja itkuisuutta kuvaisi paremmin syyskuun lopun sadeveden huuhtomat likaisen ruskeat lehdet. Olen henkisesti piesty ja vartaloa koristaa mustelmat. Pelkään haihtuvani varjoksi. Keskellä kauneinta suvea!

Ikinä en olisi uskonut että tämä on näin vaikeaa. Toki taas on tapahtunut päällekkäin monta rankkaa asiaa: vastahakoinen muutto pois, koiran yllättävän kehno toipuminen leikkauksesta, imettämisen lopettaminen kertalaakista ja siihen liittyen ruokamäärän karsiminen rankalla kädellä (kun ihmisille ei ole Galastopia!). Puhumattakaan niistä kaikista tunnekuohuista jotka on jo entuudestaan kuplineet pinnan alla. Reilun kahden kuukauden kuluttua olen selvinnyt ensimmäisestä vuodesta. Sitä ennen ehdin varmasti itkeskellä muistoja vuoden takaa, ajasta jolloin vielä luulin kaiken olevan kunnossa. Jälkiviisaana tiedän ettei mitään ollut oikeasti enää tehtävissä ja ratkaisu oli ainoa oikea.

Olen monella tapaa onnellisempi nyt. Toistan tätä mantraani heikkoina hetkinä ja aina kysyttäessä. En valehtele, mutta ei se ole koko totuus. Ei se tietenkään voi olla, mutta yleisesti suvaittavampaa on surra heti ja palata pian takaisin suorittamaan. Entä kun ei ole voinut hajota palasiksi silloin heti? Olen lykännyt tätä jo liian monta kuukautta.

Kesän ukkosmyrskyt pieksevät suloisesti. Saavat kelvata syyssateiden korvikkeeksi.