Yli kuukauden taistelujen jälkeen jouduin päästämään rakkaan koirani autuaammille metsästysmaille. Ensimmäisenä torstaina murruin täysin, toisena kävin hakemassa maalliset jäännökset. Haluaisin kolmantena torstaina rämpiä lempimetsäämme pitämään hiljaisen hetken ja antaa tuulen kuljettaa tuhkat pois.

Opettelen päästämään irti monista asioista; elämän suunnittelemisesta, kärsimättömyydestä, pinnan siloittelusta, rakkaudesta. En yritä panna elämääni kuntoon, muovautukoon se sellaiseksi kuin se haluaa. Olen ja tutkailen tuntemuksiani. Odotan. Ja luen. En ole pitkään aikaan lukenut niin paljon kuin nyt. Suorastaan ahmin kirjoja, haluan hävitä menneiden mestareiden viisaisiin ajatuksiin ja löytää edes pienen valonpilkahduksen.

Kunpa tietäisit rakas kuinka sinua ikävöin. Ajattelen sinua päivä päivältä enemmän. Kaipuusta on tullut osa minua, en edes huomaa sitä. Se on luonnollista kuin hengittäminen tai jokapäiväiset kyyneleet. Surumielisyyteni syvenee, samoin rakkaus. En tahdo menettää sinua, en halua, en jaksa! En kuitenkaan voi kahlita sinua, en halua velvoittaa mihinkään vasten tahtoasi. Olet vapaa menemään eikä sinun tarvitse sanoa mitään.

To Love
is
To Let Go.
... Be Alone...