Kliseiset yh-äidin yksinäiset illat ovat rantautuneet myös tänne. Moni ei sitä varmaan ymmärräkään kuinka paljon voi välillä toivoa ettei omaa lasta olisikaan. Näinä yön pimeinä hetkinä tuhina makuuhuoneesta rajoittaa. Muutaman satunnaisen vapaaillan lisäksi sosiaalinen elämä rajoittuu suunnilleen virka-aikoihin, jolloin lähes kaikki ovat töissä. Onneksi on ystäviä joita voi nähdä päivisin keskellä viikkoakin.

En tiedä kumpi olisi kamalampaa: olla parisuhteessa kärsien lapsettomuudesta vai olla yksin lapsen kanssa kärsien aikuisen puutteesta. Ei tällaisia murheita tietenkään voi vertailla eikä arvottaa, kumpikin tilanne on oma pieni helvettinsä. Tältä puolen aitaa se toinen helvetti vaan näyttää vähän vihreämmälle ja vähemmän tulikivenkatkuiselle.

John Stuart Millin mukaan mahdollisimman paljon onnellisuutta ei yksin riitä vaan sen rinnalle tarvitaan mahdollisimman vähän kärsimystä. Ensin kyseenalaistin tämän näkemyksen, kyllähän onnellisuus riittää vaikka siitä joutuisikin karvaasti maksamaan! Kärsimys kuitenkin verottaa niin paljon voimavaroja ettei niistä onnenhetkistä pysty nauttimaan jos samalla istuu henkisessä piinapenkissä. Raja tulee vastaan jossain vaiheessa.

Oppimisprosessi on käynnissä monella saralla. Kärsin selvästi kiltin tytön syndroomasta, jonka voi suhteellisen vähällä vaivalla löytää kaikkien nykyisten ongelmien taustalta. Venyn ja venyn enkä osaa sanoa ei. Kun vihdoin sanon ei (ja tunnen oloni loistavaksi!), en ehdi nauttimaan olostani vaan tunnen syyllisyyttä. Täysin irrationaalista syyllisyyttä, jota mikään järkeily ei tunnu tyynnyttävän.

Haaveilen pakenevani tätä kaikkea. En ajatuksenkaan tasolla pääse pitkälle kun jo kuulen syyttävän äänen mylisevän pelkuruudesta ja raukkamaisuudesta. Siitä ei ole pitkä matka uusimpaan syyllisyydentuntooni: olenko minä tulevaisuudessa vastaavanlaisena mylinänä poikani päässä?

Välillä tuntuu että kohta piiputtaa. "Koita jaksaa" ei kauhean pitkälle auta kun mielessä välähtelee itselle outoja ajatuksia bulimia-kohtauksista aina katoamistemppuihin. En minä ole tällainen! Mutta ilmeisesti minä todellakin olen tällainen. Tai ainakin nyt. Hyvästit on jo aikaa sitten jätetty sille entiselle minälle. Kaipaan sitä reipasta ja elämänmyönteistä tyttöä niin paljon!