Arpoo arpoo ja mieli vaihtuu kuin tuuliviiri. Toivottavasti läheiset ihmiset jaksavat vielä katsella tätä minun päättämättömyyttäni.

Olin muuttamassa Lahteen kunnes keksin, että voisin lukea lapsuuden haaveammattiini Helsingin yliopistosta. Innostusta riitti puolitoista päivää kunnes lannistuin asunnoista (tai paremminkin kohtuuhintaisten puutteesta). Ajattelen yhä Kuopioon paluuta mutta samalla silmäilen Helsingissä olevia vuokra-asuntoja. Mitä pidempään jahkailen sitä kauemmin kärsin tässä ahdistavassa, homeisessa betonihelvetissä.

Ilmeisesti pelkään Kuopioon palaamisen olevan virhe. Tiedän ettei paluu ole kaiken heti ensi hetkestä autuaaksi tekevää, mutta monia tärkeitä asiota Savoon jäi eikä täältä löydy. Tänne muuttaminen oli virhearvio ja epävarma mieleni tuntuu kääntävän kaikki uudet ideat vielä pahemmiksi virheiksi. Lisäksi tuntuu siltä kuin elämä valuisi hukkaan eli äkkiä pitäisi jotain ratkaisuja tehdä! Päätä jo! Heti!

Uusi minä on entistä hitaampi (toim huom. epävarmempi?). Huomaan sen elokuvista ja tv-sarjoista. Se mitä ennen en olisi ajatellutkaan katsovani on nyt suorastaan vangitsevaa. Viime viikolla tämä korostui katsottuani ensin Sofia Coppolan Marie Antoinetten, joka ei suinkaan ollut tylsä ja laahaava vaan kiehtovan vähäeleisesti viipyilevä ja täynnä merkitseviä hiljaisia hetkiä. Pari päivää myöhemmin katsoin Lost in translationin ja vihdoin ymmärsin sen saamat kehut. Olen nähnyt kyseisen elokuvan "entisessä elämässäni", jolloin ex-mieheni nukahti kesken kaiken ja itsekin vaivoin sinnittelin loppuun asti kelaamatta välillä turhalta tuntuvia kohtia. Ero entisen ja nykyisen välillä on siis suorastaan shokeeraava. 

Ehkä en kaipaakaan sitä entistä minua vaan en ole vielä ymmärtänyt tutustua uuteen minuun...