Eilen maatessani valveilla kävin läpi vaihteeksi ihan mukavaa postausta, mutten ollut koneeni lähettyvillä. Jotain siitä kuinka isän ja veljen kanssa välillä hullutellaan kaiken maailman teorioilla. Eilen puhuimme väännöstä, tarkemmin ottaen sen yksiköstä Newton metristä. Newton kun on kilogramma metri per sekunti toiseen, keskustelu harhautui pohtimaan kilogrammametriä, joka siis olisi metrin pituudelle levitetty kilogramma. Poikani olisi hieman painoaan enemmän kilogrammametreinä, sillä pienellä ei ihan vielä varsi yllä metriin asti. Minä olisin 33 kilogrammametriä, ihan mukava luku sinäänsä.

Hölmöjä pohtiessa on hauskaa kun isä ja veli ovat yhtä "tiedeihmisiä" kuin minäkin. Välillä ajaudumme veljen kanssa vääntämään jostain epäolennaisesta, sillä yhteiset pelisäännöt eivät yllä kovin pitkälle. Yleensä kyse on siitä, että veljeni Tietää ja minä olen tyhmä. Tosin asetelmassa lukio vrs. yliopisto voisi luulla minun ehkä olevan jotain muuta kuin tyhmä. Veljeni onni on raskauden ja imetyksen syövyttämät, nykyisen masennuksen kangistamat aivoni, jotka tuottavat mainioita idioottimaisuuksia kuten "vesi kuuluu alkuaineiden jaksolliseen järjestelmään" ja "onko valurautapannuissa erillinen pohja induktioliesille?". Näistä on mukava nälviä tasaisin väliajoin ja varmistaa, että kaikki kuulevat "meidän luonnontieteilijän" viimeisimmät mokat.

Tarvitseeko siihen paljoa enempää tunteakseen itsensä tyhmäksi? Voisin lisätä tähän vielä äitini "hyvää tarkoittavat" käskytykset koirieni ja poikani hoidosta (veljen säestyksellä tietenkin!), mutta taidan vain tyytyä toteamaan perhemallimme olevan "mollaa toista ennenkuin sinua mollataan". Todella hauskaa niin kauan kunnes on itse kohteena eikä alunperinkään ole mikään voittajaolo.

Nyt on tapahtunut liian monta asiaa liian lyhyessä ajassa. Uusi pohjanoteeraus on lähellä ellei jopa saavutettu.