Asunnon metsästäminen sen kun jatkuu. Kukaan ei halua eläimiä tai ainakin valitsee kahdesta samanoloisesta ehdokkaasta sen eläimettömän. Ehkä oikeasti luovunkin noista kahdesta kaverista, jos vaikka helpottaisi tämä asunto-ongelma. Niin ja poikaakaan ei tarvitsisi sitten enää ajatella kun olisin suljetulla...

Marraskuu ei ole koskaan ollut minulle vaikea kuukausi, mutta nyt vetäydyn peiton alle aina tilaisuuden tullen. Valtavan väsymyksen lisäksi uutena tuttavana on maaninen into, tarkemmin kuvailtuna kai usko itseeni. Olen tässä synkkyydessä tullut herkäksi oivaltamaan asioita niin itsestäni kuin muistakin. Hyvinä hetkinä olen täynnä kiihkoa ja paloa, uudenlaista voimaa joka ilmeisesti kumpuaa jostain syvältä, minusta. Välillä se tuo mukanaan sanoja, välillä kuvia. Luovaa hulluutta kenties?

Ja huomaan pelkääväni tämän tilan menettämistä. On vaikeaa, on masentavaa, mutta samalla niin kovin palkitsevaa. En tarvitse vierelleni ketään toista, hellyys ja läheisyys vain ahdistaa. Ainoa mitä kaipaan on aikaa itselleni. Yksin. Istua pimeässä ja antaa ajatusten keinuttaa, ehkä heitelläkin. Samalla ymmärrän itseäni yhä paremmin, syvemmin.

Pimeys on uusi, hellä rakastajani.