Eilen oli huono päivä. Siis todella huono päivä. Raivoamista, huutoa, kiroilua. Ei auttanut kaalilaatikko, ei auttanut nukkuminen. Illalla rauhoituin niin että luin pojalle Peppi Pitkätossua. Aika valju korvaus kaikelle pelottelulle. Poika vielä oppii myötäilijäksi, äitinsä jokaisen oikun ennakoivaksi, olemaan koko ajan varpaillaan. Vähän sellaista mitä minä olen muiden kanssa tehnyt eikä siitä ole mitään hyvää seurannut.

Kaikki tämä purkautui puhelimessa. Kumpusi jostain syvältä katkerien kyynelten kanssa. Sellaisten kyynelten, jotka polttavat silmiä vieläkin. En ole pystynyt tekemään mitään, olen vain nukkunut ja ollut. En jaksa normaalistikaan mitään ja nyt olen täysin voimaton. Tämä täysin voimaton on tosin imuroinut, käynyt suihkussa ja lähtee kohta pojan kanssa kauppaan...

Mutta eihän kyse olekaan siitä mitä teen vaan kaikesta siitä mitä en tee! On pakko edes näennäisesti pyörittää tätä huushollia, ruokkia poikaa ja ulkoiluttaa koirat. Ilman velvoitteita varmaankin vain nukkuisin. Pakenen uniin kun en muuallekaan pääse karkuun tätä kaikkea. Pakokauhun aiheuttajana on varmaankin tuleva viikonloppu ja mahdollisen vuokra-asunnon katsominen. Sitten tulee muutto, rutiinien hajoaminen, kaiken aloittaminen lähes alusta. Eniten pelkään sitä alkuinnostuksen jälkeistä romahdusta (vaikka sanotkin ettei sitä tule, uskon siihen silti).

Miksi minusta tuntuu että elämä valuu hukkaan vaikka koko ajan elän? Elän niin täysillä että sattuu!