Jos voisi vaan kuolla. En todellakaan tajua mistä tällainen ajatus tuli taas päähäni, etenkin kun kaikki, siis ihan oikeasti kaikki asiat sujuvat nyt paremmin kuin syksyllä. Toki nykyinen kehno rahatilanne ahdistaa eikä puheet taantumasta ja sen vaikutuksesta etenkin yksinhuoltajiin helpota tilannetta.

Mikä siinäkin on että minun kategoriani on niin säälittävä, epätoivoinen, pohjalla ja ennen kaikkea avuton? Tämä yhteiskunta ei todellakaan yhtään välitä uusista sukupolvistaan ennenkuin ne ovat jossain koulutus- tai uraputkessa. Ei millään pahalla "tavan" äideille, mutta kyllä yksinhuoltajassa on aika paljon enemmän munaa ja nokkeluutta, on oltava jotta selviää päivästä toiseen. Toki monet kokonaiset lapsiperheet ovat ihan yhtä kurjassa tilanteessa rahallisesti kuin itse olen, useat jopa kurjemmassa.

Ajatukset sinkoilevat, hajoilevat ja kuolevat kesken. Oli niin hellyyttävää kun poikani tarrautui tiukasti minuun ja painoi päänsä rintaani vasten eikä suostunut irrottautumaan edes että saisin ulkovaatteet pois. Pojan isä ja hänen äitinsä vielä näkemässä tilanteen, minä vain yritin sulkea kaiken muun pois ja nauttia siitä kun joku oli kaivannut minua niin kovasti. Myönnetään, että illalla nukuttaessa tuo tarrautuminen olisi saanut jo vähän lieventyä, ei suostunut nimittäin nukahtamaan omaan sänkyynsä. Mutta minäkin jo pari yötä olen nukkunut tyynyä halaten, joten ehkä pari yötä vierihoitoa ei tekisi kummallekaan pahaa...

Olen taas jotenkin niin hukassa ja tuuliajolla. Pitää ryhdistäytyä tuon ruokailun suhteen, että ainakin poika saa järkevään aikaan jotain kunnollista syötävää. Samalla koirienkin tilanne paranee. Ehkä huomaamattani opin itsekin taas syömään?

Mihin ovat kadonneet viiltelyhaluni? Sitäkin tärkeämpänä, miksi haluan taas kuolla?