Nyt on niin paha olla että tuntuu kuin pitäisi oksentaa kaikki sisälmykset ulos ja lopuksi viiltää vatsa auki. Tiesin viikko sitten hampaat irvessä päättäessäni pitää "hyvän viikon" että sen kaiken hymistelyn jälkeen romahtaa, mutta tämä on ihan uskomatonta!

Säpsyn tuon puhelimen kanssa ja kiroan itseäni kun olen kuvitellut jonkun yhteydenoton tapahtuvan tänä iltana. Olen välttänyt ajatuksia ja huomaamattani kasvatellut ruusunpunaisia haaveita. Niiden kuollessa sisälläni tilalle muotoutuu sapenvihreää saastaa joka pyrkii ulos keinolla millä hyvänsä. Meinasin aikaisemmin iltapäivällä romahtaa itkemään kun radiosta soi CMX:n Jatkuu niinkuin sade.

Tänään oli vuorossa "Innostus tulevaisuudesta ja selkeä suunnitelma vol. 296" mikä voi osaltaan voimistaa tätä kuvotusta. Taas keksin, mukamis, jotain suurta ja kantavaa, jonka avulla, mukamis, pääsen takaisin kiinni elämään. Paniikkilukkojarrutus, ei jumalauta minä en pysty! Ehkä en olekaan vielä niin hyvässä kunnossa kuin vielä eilen luulin, ehkä se psykologin käynti tulee kuitenkin ihan tarpeeseen.

Miten sitä voi hyvinä hetkinä kuvitella ja, mikä pahempaa, totaalisesti uskoa olevansa oikeasti tasapainossa ja hyvässä henkisessä tilassa. Sitä luulee vain kehittäneensä itselleen masennusoireita, mässäilleensä sillä sen sijaan että olisi oikeasti ollut palasina. Sitten rysäyttää itsensä alas syöksykierteellä. Ei voi kuin ihmetellä tätä itsensä huijaamisen mahtia.

Petän itseäni
huijaan ja valehtelen
Opin kerta kerralta taitavammaksi
ovelaksi, lipeväksi, katalaksi

Vaikka väistelen ja muutan tapojani
Yksikään ansalanka ei mene hukkaan

Counting all the assholes in the room
Well I´m definitely not alone, well I´m not alone
You´re a lier, you´re a cheater, you´re fool
Well that´s just like me yoohoo and I know you too
Mr. Perfect don´t exist my little friend
And I tell you it again, and I do it again
Counting all the assholes in the room, Well I´m
definitely not alone, well I´m not alone

Look deep into yourself before you blame all others
for betrayal, for betrayal
I promise, so easy to say, and easy you failed,
and you do it again

Well the music seems do cover
And all the liquid do the colours
Well I turn my back and
go for all the better things in order

Well maybe you think your lie is safe
But I read you like a letter, yeah like a letter
Your charm do not evens the pain
it feeds me with rage, and you do it again

Well the music seems do cover
And all the liquid do the colours
Well I turn my back and
go for all the better things in order

Well the music seems do cover
And all the liquid do the colours
Well I turn my back and
go for all the better things in order

And a gangster keeps on telling
That he got a song that matters
So I flip a coin towards him
Thank you very much for listening

Volbeat: Still Counting

En tiennyt olevani sellainen nainen. Mustelmilla niin henkisesti kuin fyysisestikin enkä osaa suuttua. Vihainen olen, sen huomaa käytöksestä poikaa ja koiria kohtaan. Mutta en osaa kohdistaa vihaa siihen, joka sen on nostattanut sillä olen ansainnut tämän. Ehkä se lieventää asiaa että mustelmat on seksistä. Vähän vaan kovemmat otteet kuin ennen, tiukasti myös kaulasta...

Miten tämä myrkky voisi muuttua muuksi ajan kanssa? Järki käskee häipymään, mutta en minä pysty. En tästä tilanteesta sillä uskon että tämä kasvaa vielä uskomattoman suureksi ja mahtavaksi. Legendaariseksi. Sellaisiin mittasuhteisiin että siitä on pakko kirjoittaa romaani tai pari. Todellisuudentajuni on kadonnut täysin.

Olen nyt palasina vain miettimistauon takia. Miten järkytyksen voi aiheuttaa "radiohiljaisuus" kun sen pintaan nostamat ajatukset ovat olemassa koko ajan? Nämä mustelmat ovat vanhempia. Tämä ajatusten kehä ei ole uusi. Häivyn ja unohdan - mutta kun olen tulkinnut väärin - ehkä tästä sittenkin - auts! - ja alkaa alusta. Miten sainkin silloin syksyllä itseni melkein ulos tästä kaikesta?

Ei pidä tehdä väkisin asioita, se olisi tyhmää. Siksi en väkisin lähde pois. Siksi en myöskään antaudu tälle täysin (no olisiko se edes mahdollista?). Haluaisin niin kovasti kuulla sydämen äänen, antaa sen ohjata. Tiedän että häipymään käskee järki ja siitä paniikin ottaa addiktio, tuskan haku, yksinäisyyden pelko. Mutta kumman äänen rinnalla kuiskii sydän?

Alkaa mennä jo hermot tähän ruoka-ruoka-ruoka-ajatteluun. Mietin mitä uskallan syödä, mietin miten välttää syömistä, mietin mitä söisin jos vaan pystyisin antamaan itselleni luvan, mietin mitä voisin ahmia kilokaupalla... Tiedän että suurin syy tähän noidankehään on syömisen taustalta löytyneet ongelmat sekä tietenkin se kliseinen kontrollointi.

Oman elämän pohdinnan kanssa on nyt tullut seinä vastaan enkä pääse sen yli saatikka ympäri omillani. Tai en ainakaan vielä. Olin suunnitellut, suorastaan vannottanut itseäni puhumaan asiasta neuvolassa, mutta enhän minä suutani saanut auki. Neuvolatäti tuntui päällepäsmäriltä meuhkatessaan rasvattomasta maidosta ja minä vain sulkeuduin. "En varmana kerro sulle että mulla on paha olo" kiukutteli pikku-Lotta sisälläni ja se siitä.

Olen muutenkin tehnyt nyt näitä kuuluisia "et huomaa niin haista paska, en ois kertonukkaan!"-temppujani. Typerää loukkaantumista, väljiä tekosyitä olla paljastamatta arkoja asioitaan, panikointia ja pakoyrityksiä. En pysty luottamaan ja koitan kehitellä hienoja teorioita peittämään omaa pelkuruuttani. Tosin kun kaikki liittyy kaikkeen ja on niin tiiviin sotkuisena kimppuna voi olla aika tulenarkaa puhua ihmiselle, jonka olen siihen sotkuun käärinyt.

Lohduttoman surullinen havainto oli etten soittele ystävilleni koska olen varma että heillä on paljon parempaa ja tärkeämpää tekemistä kuin puhua kanssani. Uskon häiritseväni, soittavani huonoon aikaan, olevani tylsää ja puuduttavaa juttuseuraa, jne. Miten säälittävän epävarma olenkaan itsestäni! Ei minun asiani ketään kiinnosta. Minä en ole kiinnostava. Kiitti helvetisti kun sen päin naamaa silloin huusit! Paskiainen! Et sinä nykyään, mutta se ilkeä-sinä joka halusi satuttaa ja onnistui siinä niin hyvin. Ei näitä haavoja voi vielä edes nuolla, ne ovat edelleen auki kuin juuri viillettyinä.

Yritin tänään saada psykologia kiinni, ehkä huomenna onnistaa. Joku muu saa päättää pitäisikö minulle tehdä jotain, itse olen välillä aivan varma olevani osastokamaa ja seuraavassa hetkessä epäilen ettei kukaan edes huomaa pahaa oloani. Ja tämä syöminen, olen valmiiksi ahdistellut viikonlopun seminaaria jossa tullaan syömään paljon (siis normaalisti aamiainen-lounas-kahvit-illallinen). Päivällä jo aloin suunnittelemaan keinoja olla lähtemättä.

En minä uskalla, apua!

Jos voisi vaan kuolla. En todellakaan tajua mistä tällainen ajatus tuli taas päähäni, etenkin kun kaikki, siis ihan oikeasti kaikki asiat sujuvat nyt paremmin kuin syksyllä. Toki nykyinen kehno rahatilanne ahdistaa eikä puheet taantumasta ja sen vaikutuksesta etenkin yksinhuoltajiin helpota tilannetta.

Mikä siinäkin on että minun kategoriani on niin säälittävä, epätoivoinen, pohjalla ja ennen kaikkea avuton? Tämä yhteiskunta ei todellakaan yhtään välitä uusista sukupolvistaan ennenkuin ne ovat jossain koulutus- tai uraputkessa. Ei millään pahalla "tavan" äideille, mutta kyllä yksinhuoltajassa on aika paljon enemmän munaa ja nokkeluutta, on oltava jotta selviää päivästä toiseen. Toki monet kokonaiset lapsiperheet ovat ihan yhtä kurjassa tilanteessa rahallisesti kuin itse olen, useat jopa kurjemmassa.

Ajatukset sinkoilevat, hajoilevat ja kuolevat kesken. Oli niin hellyyttävää kun poikani tarrautui tiukasti minuun ja painoi päänsä rintaani vasten eikä suostunut irrottautumaan edes että saisin ulkovaatteet pois. Pojan isä ja hänen äitinsä vielä näkemässä tilanteen, minä vain yritin sulkea kaiken muun pois ja nauttia siitä kun joku oli kaivannut minua niin kovasti. Myönnetään, että illalla nukuttaessa tuo tarrautuminen olisi saanut jo vähän lieventyä, ei suostunut nimittäin nukahtamaan omaan sänkyynsä. Mutta minäkin jo pari yötä olen nukkunut tyynyä halaten, joten ehkä pari yötä vierihoitoa ei tekisi kummallekaan pahaa...

Olen taas jotenkin niin hukassa ja tuuliajolla. Pitää ryhdistäytyä tuon ruokailun suhteen, että ainakin poika saa järkevään aikaan jotain kunnollista syötävää. Samalla koirienkin tilanne paranee. Ehkä huomaamattani opin itsekin taas syömään?

Mihin ovat kadonneet viiltelyhaluni? Sitäkin tärkeämpänä, miksi haluan taas kuolla?