Pieni pääni tekee tepposiaan. Olenkohan aina ollut näin altis vaikutuksille? Löysin monen mutkan kautta Hurmaava itsemurha-blogin eikä aikaakaan kun tämä entinen veitsifoobikko sai ensimmäisen ajatuksen viiltelystä...Mitään en ole toteuttanut. Vielä.

Olenko oikeasti näin ahdistunut ja masentunut vai lisäänkö itse vettä myllyyn? Itsemurhaa en tosissani suunnittele, mutta noin puolen vuoden kooma kuulostaa hyvin houkuttelevalta. Mitenköhän sen pystyisi saamaan aikaiseksi? Toinen vaihtoehto olisi katoaminen. En vain haluaisi huolestuttaa läheisiäni "turhaan", joten aika mahdottomasta yhtälöstä on kyse.

Eilen oli ensimmäinen tapaaminen psykologin kanssa. Kuopion reissulta oli jäänyt hyvä fiilis ja olin puheliaalla päällä. Erittäin uskottava tapaus siis! Lopuksi psykologi pyysi täyttämään BDI-masennustestin, jonka vaihtoehdot olivat hieman ontuvat. Kun listalta valittavana on joko "en ajattele enkä halua vahingoittaa itseäni" tai "minusta tuntuu, että olisi parempi jos olisin kuollut", välistä tuntuu puuttuvan yksi vaihtoehto. Voi siis vähätellä tai liioitella. Valitsin jälkimmäisen ja tuntui ensimmäistä kertaa, että ehkä minut otetaankin vakavasti. En voi tosin syyttää psykologia sillä puhuin positiivisesti joskin sekavasti tulevaisuuden suunnitelmistani.

Monen päivän tsemppaaminen (tulee kyllä luonnostaan, aina jaksaa hymyillä!) ja pari tuntia psykologin kanssa vei voimat. Tänään näin taas selvästi kaikki perheemme ahdistavat piirteet ja kipupisteet. Välillä olen niin kuplani sisällä etten suostu näkemään mitään vikaa ja seuraavana aamuna samainen kupla loistaa poissaolollaan. Ehkä etäisyys perheestä auttaisi saamaan ajatukseni kasaan?