Tämä päivä on ollut omituinen nousu ja lasku, ihan puhdas sini-käyrä suorastaan.

Aamu lähti käyntiin täysin nollasta, olin kauheassa jumissa kun poika päätti herätä kuudelta eikä suostunut viihtymään lelujensa kanssa. Kävi rämpyttelemässä yöpöydän valoa ja hakkaamassa minua puisella veturilla. Ylös sain itseni kammettua melkein liian myöhään, onneksi lähtö ei kuitenkaan ollut niin pilkun päälle.

Matkalla mieliala kohosi huippuun erittäin mukavan puhelun ansiosta (vaihteeksi hyviä koirauutisia!) ja väsymykseen liitettynä se purkautui tahattomana virnistelynä ja hihittelynä. Oli ihanaa nähdä rakkaat isovanhemmat, vaikka ikä ja sairaudet jo painavatkin heitä. Siellä käynti piristi lisää, eikä vähiten minun laihtumiseni päivittelyn takia. Itse asiassa aamun ensimmäinen hymy taisi tulla vaakalukemasta 55,3...

Ennen kotiin lähtöä väsähdin tyystin. En meinannut edes jaksaa sohvalta nousta saatikka autolle asti raahautua! Luin paluumatkalla Hollisin kirjan loppuun ja se sai päässäni käyntiin taas suuren myllerryksen. Kauhea ahdistus ja masennus iski huomaamatta ja niin voimalla että veivät muistin mennessään. Taju seurasi pian perästä. Hieman ennen kotia heräsin tasaisen harmaaseen tylsyyteen, jossa kellun edelleen.

Täytyy vain toivoa, että unissa avautuisi nyt jotain uutta. Olo on jotain migreeniä enteilevän auran ja maanisen hulluuden välimaastosta.