En tiennyt olevani sellainen nainen. Mustelmilla niin henkisesti kuin fyysisestikin enkä osaa suuttua. Vihainen olen, sen huomaa käytöksestä poikaa ja koiria kohtaan. Mutta en osaa kohdistaa vihaa siihen, joka sen on nostattanut sillä olen ansainnut tämän. Ehkä se lieventää asiaa että mustelmat on seksistä. Vähän vaan kovemmat otteet kuin ennen, tiukasti myös kaulasta...

Miten tämä myrkky voisi muuttua muuksi ajan kanssa? Järki käskee häipymään, mutta en minä pysty. En tästä tilanteesta sillä uskon että tämä kasvaa vielä uskomattoman suureksi ja mahtavaksi. Legendaariseksi. Sellaisiin mittasuhteisiin että siitä on pakko kirjoittaa romaani tai pari. Todellisuudentajuni on kadonnut täysin.

Olen nyt palasina vain miettimistauon takia. Miten järkytyksen voi aiheuttaa "radiohiljaisuus" kun sen pintaan nostamat ajatukset ovat olemassa koko ajan? Nämä mustelmat ovat vanhempia. Tämä ajatusten kehä ei ole uusi. Häivyn ja unohdan - mutta kun olen tulkinnut väärin - ehkä tästä sittenkin - auts! - ja alkaa alusta. Miten sainkin silloin syksyllä itseni melkein ulos tästä kaikesta?

Ei pidä tehdä väkisin asioita, se olisi tyhmää. Siksi en väkisin lähde pois. Siksi en myöskään antaudu tälle täysin (no olisiko se edes mahdollista?). Haluaisin niin kovasti kuulla sydämen äänen, antaa sen ohjata. Tiedän että häipymään käskee järki ja siitä paniikin ottaa addiktio, tuskan haku, yksinäisyyden pelko. Mutta kumman äänen rinnalla kuiskii sydän?