Asioita joita en kestä

1) Onnelliset pariskunnat pikkulasten kanssa. Varmin paikka törmätä on ruokakauppa viiden jälkeen tai lauantaina kahdelta. Ollaan niin onnellisia ja tyytyväisiä, se autuuden aura huokuu päälle voimalla. Lohduttauden pienten vauvojen kohdalla, että kohta tuokin mies kyllästyy leikkiin, ottaa ja lähtee. Sitten voidaan katsoa kuka hymyilee.

2) Lapsettomat tai muuten vapaat ihmiset. Turha sanoa minulle "olisit ajatellut ennen kuin hankit lapsen", sillä elämäntilanteeni oli aika erilainen silloin. Puhumattakaan ajatusmaailmastani. Vaikka joku olisi tullut minulle kertomaan, että mies lähtee kun poika on 2 kk ja tulet seuraavan vuoden kuluessa romahtamaan täysin, epäilen etten siltikään olisi pystynyt tekemään aborttia. Oloani ei helpota yhtään se, että voisin nyt tehdä abortin silmänräpäyksessä.

3) Oma-aloitteisuuden puuttuminen. Ex-mies on kunnostautunut tällä saralla, on oikeastaan aina ollut sellainen. Meillä ei olisi mitään tapaamisrutiinia ellen olisi sitä nyt syksyllä vaatinut. Joka asiassa minun pitää olla aktiivinen, kysellä ja muistuttaa ja varmistaa. Oikeasti en haluaisi olla missään tekemisissä ko. henkilön kanssa. Miksi minun pitäisi huolehtia hänen ja pojan tapaamisista, eikö sen pitäisi olla hänelle kunnia-asia? Voisi luulla, että hän nyt panostaisi tapaamisten määrään kun olen kuitenkin ilmoittanut muuttavani kauemmas...

4) Innostuminen ja sitä vääjämättä seuraava aallonpohja. Kovasti olen yrittänyt olla maltillinen, pyrin viimeiseen asti välttämään nousevaan mielialaani luottamista. Epäilen olenko oikeasti masentunut kunnes olen taas pohjalla. Kyseenalaistan itseäni koko ajan, epäröin päätöksien tekemistä ja välttelen jopa asioita joiden tiedän johtavan päätöksentekoon.

5) Elämä ja oma suhtautumiseni siihen. Ja se, miten tämä kaikki saattaa vaikuttaa poikaani. Yksinkertaisesti syyllisyys, ihan kaikesta. Ajatuksistani ja teoistani ja tekemättä jättämisistä. Etenkin niistä haaveen kaltaisista pimeistä hetkistä, jolloin tunnun kutsuvan päälleni pahoja asioita. Paitsi että en tiedä tunnenko sittenkään syyllisyyttä niistä kaikkein pahimmista haaveista...