Alkaa mennä jo hermot tähän ruoka-ruoka-ruoka-ajatteluun. Mietin mitä uskallan syödä, mietin miten välttää syömistä, mietin mitä söisin jos vaan pystyisin antamaan itselleni luvan, mietin mitä voisin ahmia kilokaupalla... Tiedän että suurin syy tähän noidankehään on syömisen taustalta löytyneet ongelmat sekä tietenkin se kliseinen kontrollointi.

Oman elämän pohdinnan kanssa on nyt tullut seinä vastaan enkä pääse sen yli saatikka ympäri omillani. Tai en ainakaan vielä. Olin suunnitellut, suorastaan vannottanut itseäni puhumaan asiasta neuvolassa, mutta enhän minä suutani saanut auki. Neuvolatäti tuntui päällepäsmäriltä meuhkatessaan rasvattomasta maidosta ja minä vain sulkeuduin. "En varmana kerro sulle että mulla on paha olo" kiukutteli pikku-Lotta sisälläni ja se siitä.

Olen muutenkin tehnyt nyt näitä kuuluisia "et huomaa niin haista paska, en ois kertonukkaan!"-temppujani. Typerää loukkaantumista, väljiä tekosyitä olla paljastamatta arkoja asioitaan, panikointia ja pakoyrityksiä. En pysty luottamaan ja koitan kehitellä hienoja teorioita peittämään omaa pelkuruuttani. Tosin kun kaikki liittyy kaikkeen ja on niin tiiviin sotkuisena kimppuna voi olla aika tulenarkaa puhua ihmiselle, jonka olen siihen sotkuun käärinyt.

Lohduttoman surullinen havainto oli etten soittele ystävilleni koska olen varma että heillä on paljon parempaa ja tärkeämpää tekemistä kuin puhua kanssani. Uskon häiritseväni, soittavani huonoon aikaan, olevani tylsää ja puuduttavaa juttuseuraa, jne. Miten säälittävän epävarma olenkaan itsestäni! Ei minun asiani ketään kiinnosta. Minä en ole kiinnostava. Kiitti helvetisti kun sen päin naamaa silloin huusit! Paskiainen! Et sinä nykyään, mutta se ilkeä-sinä joka halusi satuttaa ja onnistui siinä niin hyvin. Ei näitä haavoja voi vielä edes nuolla, ne ovat edelleen auki kuin juuri viillettyinä.

Yritin tänään saada psykologia kiinni, ehkä huomenna onnistaa. Joku muu saa päättää pitäisikö minulle tehdä jotain, itse olen välillä aivan varma olevani osastokamaa ja seuraavassa hetkessä epäilen ettei kukaan edes huomaa pahaa oloani. Ja tämä syöminen, olen valmiiksi ahdistellut viikonlopun seminaaria jossa tullaan syömään paljon (siis normaalisti aamiainen-lounas-kahvit-illallinen). Päivällä jo aloin suunnittelemaan keinoja olla lähtemättä.

En minä uskalla, apua!